Hei tuore vanhempi! (Vanhemmuus, vauva)

Ensimmäinen lapsesi on juuri syntynyt. Kivussa, hormoneissa ja väsymyksessä olisi jo ihan riittävä määrä haastetta. Lisäksi on nuo puskista tulleet tunteet joita ei oikein voi ennakoida tai hallita. Miksei tästä puhuttu mitään neuvolassa? Miksi kaikki valmentautuminen tuntui keskittyvän synnytykseen? Mitäs nyt kun synnytys on ohi ja olo vastasyntyneen kanssa on avuton ja pelokas.

Ensimmäisen lapsen syntymä ja vanhemmaksi tulo on usein järisyttävä kokemus. Omalle lapselleen haluasi olla maailman parhain vanhempi ja tehdä kaiken täydellisesti. Naiseen kohdistuva paine onkin melkoinen. Yhdeksän kuukauden ajan naisen keho kasvattaa ja kantaa kehittyvää ihmistä, synnyttää pienen maailmaan ja sitten pitäisi vielä palautua, nostattaa maito (mielellään mahdollsimman pian) ja ruokkia lapsi.

Aika moinen soppa.

Työskentelen yhä myös kätilönä ja kohtaan työssäni vanhempia jotka ovat juuri astuneet ensimmäiset askeleensa elämänsä hienoimmalla matkalla. Kohtaan ihania äitejä ja isiä. Kohtaan sellaisia joista näkee Rovaniemelle asti että he ovat hyviä, enemmän kuin hyviä. Ja silti epävarmoja ja pelokkaita.

Rohkenisin sanoa että ensimmäisen lapsen kohdalla suurin haaste on alkaa luottamaan omaan vanhemmuuteensa. Oli kyseessä sitten imetys tai vauvan nukuttaminen, ohjeviidakko on loputon. On sairaalan ohjeet , vauvapalstojen ohjeet, anopin ohjeet ja ystävien ohjeet. Ne ovat ohjeita, eivät lakitekstiä. Ohjaisin ottamaan asioista selvää ja valjastamaan käyttöön ne ohjeet, jotka helpottavat omaa arkea ja sopivat siihen. Ja luottamaan omaan vanhemmuuteensa. Ja ehkä hieman laskemaan rimaa. Riittävän hyvä vanhemmuus on riittävän hyvää vanhemmuutta!

<3. Silva